Seittiä selälläni ovat sinun kosketuksesi        
         vieras ja varautunut käsiala                                 

kirjoittaa kursiivikysymykset kylkiluihin:           

tunnenko sinua enää?                               

    Mua pelottaa elämä ja sen aitalangat. Kun ei kukaan ole tehnyt rajaa valmiiksi tai tosissaan koonnut kasaan mitään tieni tukkeeksi. Niitty on avoin ja sen laitamilla leijuvat läpinäyvät uhkakuvat epäonnistumisesta ja varottavista vaaroista. Hologrammeja joiden läpi kävelisin kuin heräisin painajaisesta hyppäämällä unieni uhan kitaan.
    Hiuksiani hipovat mahdollisuudet lipeävät kun pelkään tarttua niihin kiinni. Katson taakseni kuin siellä olisi vielä muuta kuin ylivaloittuneiksi valokuviksi muuttuneet muistot, joiden pinnoilta puuttuvat se ahdistus joka hämärsi hetket jo silloin ulottumattomiini.
    Olen rampauttanut itseni ja aikajanan ääripäät etääntyvät: takaa kaikuu nostalgia, edestä pelkoon tukahdutettu toivo. Tämä hetki ei liiku sen enempää kuin minäkään, verhoudun yksinäisyyteen kuin sen harso suojaisi minua miltään, vaikka tarttuisit käteeni minä unohtaisin sen etten kohtaisi koskaan sitä, miten haavoittuvaiseksi jäisin taas ilman sinua.
   
Joskus luulen, että ollakseni ehjä minun täytyy olla vahva ja ollakseni vahva minun täytyy olla kylmä ja ollakseni kylmä minun täytyy olla yksin ja jos tahdon olla yksin sinä et ansaitse minua ja jos sinä et ansaitse minua minun täytyy lähteä, että ymmärrät ansaitsevasi parempaa.
Salaa täytyn lämmöstäsi ja tiedän vaurioituvani iäksi jos viet sen minulta pois. Minun on tultava ehjäksi tulemalla vahvaksi olemalla yksin muututtuani kylmäksi etten hukkaisi paloja enää.

Miten hyljin vielä sinua kun kaipaan vain lämpöäsi ja pehmeää ääntäsi ihollani. Ehkä jos tahtoisit koskettaa muutakin, pitäisit minusta kiinni kuin pakenen. Ehkä jos emme olisi luvanneet vapautta, josta omani käytän tuhoamaan tulevaisuuteni sinun kanssasi.

Hengität vieressäni ja se riittää.